Kirjapainotaiturit: Alusta on alettava

Kirjapainotaitureiden kertomaa vuodelta 1961 sisältää kokoelman muistelmia ja tarinoita kirjapainoalan konkareilta. Kirjan kustansi Helsingin Faktoriklubi ja toimitti Väinö Jokivaara.

Tämä Santeri Salmen eli ”Onkelin” kertomus valottaa hienosti 1800- ja 1900-lukujen taitteen kirjapainomaailmaa.

Alusta on alettava

Kesäkuussa v. 1937 päättyi erään maamme vanhimman polven kirjanpainajan, Santeri Salmen maallinen vaellus. Hänet tunnettiin lähemmässä toveripiirissä lempinimellä »Onkel». Salmi oli syntynyt Helsingissä 7. 5. 1860. Latojanopin suoritettuaan hän työskenteli useissa Helsingin kirjapainoissa sekä vuosina 1892—1894 Tukholmassa. Palattuaan takaisin Suomeen oli Salmi latojana ja faktorina kirjapainoissa eri tahoilla maatamme. Vuonna 1898 osti hän erään toverinsa kanssa Uudenkaupungin Kirjapainon sekä perusti paria vuotta myöhemmin eräiden yhtiötovereittensa kanssa Kirjapaino Oy Valon Mikkeliin. Paria vuotta myöhemmin siirrettiin tämä kirjapaino Helsinkiin. Vuonna 1908 joutui kirjapaino oston kautta Mercator Oy:lle.

Onkel oli hyväntahtoinen ja huumoria ymmärtävä henkilö, jonka seurassa oli hauska istua. Harvinaisen hyvämuistisena ja valppaasti asioita seuranneena oli hänellä tapana kertoa tapauksista ja oloista vaiheikkaan elämänsä varrelta.

Seuraavassa, mitenkä poika tuli kirjapainoon ja siellä oppilaaksi.

En ollut täyttänyt 12 vuotta, kun toukokuun 1. p:nä 1872 klo 6 aamulla ensi kerran astuin kirjapainon seinien sisäpuolelle. Tämä oli Theodor Sederholmin kirjapaino, perustettu v. 1860, ja sijaitsi Helsingissä, Kirkkokatu 8. Kirjapainon omisti samanniminen konsistoriumin amanuenssi. Omistajan kuoleman jälkeen osti kirjapainon v. 1878 Helsingin Kirjapaino-Osakeyhtiö.

Jouduin aluksi ylimääräiseksi lehdenjakajaksi sekä asiapojaksi kirjapainon konttoriin. Paitsi siviilitöitä painettiin kirjapainossa »Helsingfors Dagbladet», mikä tietenkin antoi kirjapainolle sen suurimman työmäärän.

Palkkani oli lehdenjakaja-asiapojan virasta 12 mk kuukaudessa, mikä hirmu rahamäärä siihen aikaan herätti ansaittua huomiota ja jopa kateuttakin sen aikaisessa samanikäisessä poikajoukossa.

Tähän aikaan toimivat Sederholmin lisäksi »Painoylihallituksen
luvalla» seuraavat kirjapainot Helsingissä:

Simeliuksen perillisten kirjapaino, Uudenmaankatu 9, jonka oli perustanut hallitusneuvoskunnan kielenkääntäjä Jacob Simelius, J. C. Frenckell ja Pojan kirjapaino, joka oli muutettu Turusta Helsinkiin v. 1827 ja oli jatkuvasti perustajan suvun hallussa vuodesta 1761 alkaen; Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapaino, jonka perustivat v. 1849 maisteri Paavo Tikkanen ja tohtori A. H. A. Kellgren; H. C. Friisin kirjapaino, Unioninkatu 43, jonka oli perustanut kirjanpainaja Henrik Christian Friis vuonna 1852 ja jonka hän v. 1875 myi »latojataituri» Anders August Lindforssille; Keisarillisen senaatin kirjapaino, perustaja Suomen valtio; Hufvudstadsbladetin kirjapaino, aluksi Fabianinkatu 14, myöhemmin omassa talossa saman kadun n:o 6:ssa. Kirjapainon perusti v. 1868 maisteri ja kirjailija Josef August Schauman; Helsingfors Dagbladin kirjapaino, perustajana samanniminen sanomalehtiyhtiö v. 1877; Helsingin Kirjapaino-Osakeyhtiö, omistajina kirjakauppias K. E. Holm, kirjakauppa-apulainen H. F. Holm ja faktori David Halonen. Kirjapaino myytiin myöhemmin kirjanpainaja Bergrothille Kuopioon; Rautatien pilettipaino, perustettu v. 1878, joka, kuten nimikin osoittaa, suoritti valtionrautateiden lippujen painatusta; Nya Aktietryckeriet (Uusi Osakekirjapaino), perustettu v. 1879, joka osti Friisin, myöhemmin latojataituri Lindforssin omistaman kirjapainon. Kirjapaino myytiin v. 1882 Tidnings- och Tryckeri Ab:lle; Lång & Ståhlbergin aksidenssipaino, perustajat v. 1881 kauppiaat Carl Richard Lång ja Georg Ståhlberg; Tidnings- och Tryckeri Ab:n kirjapaino, perustettu v. 1882. Näiden lisäksi oli Venäjän Sotilas-staabilla v. 1826 perustettu kirjapaino.

Elämä ja olosuhteet tämänaikaisissa kirjapainoissa olivat kaikkialla samantapaisia, ikään kuin samaan muottiin valetut. Työhuoneet olivat äärimmäisen primitiivisiä, etenkin kun ne suurimmaksi osaksi olivat vanhoja, jo hylättyjä asuinhuoneistoja. Senpä takia tomua, likaa ja syöpäläisiä oli niissä varsin huomattavasti ja rotat liikkuivat työhuoneissa jopa keskellä työaikaakin. Mutta samanlaiset olivat olosuhteet muidenkin ammattilaisten työhuoneissa. Vasta 70-luvun loppupuolella ja 80-luvulla alkoi ilmaantua parempia ja erikoisesti teollisuutta silmälläpitäen rakennettuja rakennuksia, vaikka niitä ei voidakaan verrata nykyaikaisiin kirjapainorakennuksiin.

Myös työntekijäin käyttäytymisessä oli paljon toivomisen varaa. Runsas alkoholin käyttö oli yleistynyt siinä määrin, että »frii-maanantaita» pidettiin monesti useana päivänä viikossa. Kun nykyään seuraa työntekijäin edesottamuksia, täytyy myöntää niiden tässä suhteessa tavattomasti parantuneen.

Työaika oli sopimuksella vahvistettu 11 tunniksi, ja yleensä se oli klo 7—1 ja 2 tunnin päivällistauon jälkeen jälleen klo 3—8. Aamiaistaukoa ei sisältynyt työaikaan, mutta jos joku toi voileivät mukanaan, sai hän kyllä syödä ne työpaikallaan. Vaikka työaika oli vahvistettu 11 tunniksi, tehtiin latomossa melkein poikkeuksetta pidempiä työpäiviä. Tämä johtui siitä, että latomoissa työ pääasiassa oli urakkatyötä, jota tehtiin »fyrkantti» laskelman mukaan, jolla tarkoitettiin sitä, että hinta laskettiin siitä, montako tuhatta kyseessä olevan kirjasinkeilin neliötä sopi kulloinkin kysymyksessä olevaan työhön. Tuhannen neliön hinta oli 80 penniä, johon tuli vielä lisää 10 % vuokra-avustusta. Halu lisätä ansiotaan tai saada korvatuksi lukuisat pidetyt vapaapäivät aiheutti sen, että normaalia työpäivää jatkettiin usein myöhään iltaan. Mutta jatkettu työaikakaan ei aina käynyt työn merkeissä. Lukemattomista salakapakoista hankittiin »vahvistusta» ja uusi päivä oli edessä monesti entistä synkempänä. Oli luonnollista, että epäsäännöllinen elämä ja epäterveelliset työhuoneet aiheuttivat runsaan kuolleisuuden erikoisesti latojien keskuudessa. Työ sitä vastoin paino-osastoilla oli enemmän säännöllistä ja tapahtui kiinteällä palkalla ja työajalla, sillä ylitöitä esiintyi harvoin, tämä johtui senaikaisten painoksien pienuudesta.

Sederholmin painossa oli minulla, monikymmenvuotisen mustankaartin jäsenyyteni aikana ensi kerran tilaisuus tutustua kirjapainoon. Mikä erikoisesti kiinnosti pojan mieltä, oli painokone. Koneeseen oli kiinnitetty suuri vauhtipyörä ja siihen tanko, josta kaksi mustapintaista, ainoastaan alushousuihin pukeutunutta miestä, pyörää pyörittämällä toimi koneen »käyttövoimana». Katsellessani miesten työtä jäi mieleeni kuva kahdesta kaleeriorjasta, jotka hien valuessa painiskelivat airoissa. Näinä aikoina käytettiin kirjapainoissa joko vakinaisia tai sitten palokunnasta saatuja tilapäisiä »vetäjiä». Heidän työnsä päättyi painoksen valmistuttua ja tulivat he jälleen työhön uutta työtä painamaan alettaessa. Tilapäisille vetäjille maksettiin palkka ainoastaan siltä ajalta, jonka he olivat työssä, kun taas vakinainen oli kiinteällä palkalla ja vaihdettiin häntä toisesta koneesta toiseen, ja koneen seisoessa teetettiin hänellä muitakin kirjapainossa esiintyviä tilapäisiä töitä. Paitsi painajaa, »konemestaria», oli koneessa alistaja, »punkteeraaja» ja arkin vastaanottaja. Asiapoika-aikanani oli minulla tilaisuus kiinteästi seurata työtä kirjapainossa, ja päädyin siihen, että latojan työ oli sittenkin se, jossa parhaiten viihtyisin. Olin innokas lukija, ja luin aiheeseen katsomatta kaiken, minkä käsiini sain. Koska minulla ei ollut tilaisuutta jatkaa koulunkäyntiä, katsoin kohtalon viittaukseksi, että minusta tulisi latoja, jolloin saisin lukea niin paljon kuin haluan ja, mikä vielä parempi, saisin palkkaakin siitä lukemisesta. Täytettyäni kolmeneljännesvuosisataani oli minun terveydellisistä syistä ja heikentyneen näköni johdosta pakko luopua lukemisesta, joka oli elämälleni antanut niin paljon sisältöä.

Olen poikennut siitä mitä aioin kertoa, joten lienee syytä palata alkuperäiseen juoneen.

Henkilökuntaa kirjapainossa voisi täydellä syyllä sanoa »kansainväliseksi», useimmat olivat kuitenkin Turusta, jossa olivat saaneet ammattioppinsa. Turkuunhan perustettiin maamme ensimmäinen kirjapaino, ja sieltä pääasiassa myöhemmin perustetut kirjapainot hankkivat työntekijänsä. Omine perittyine hyvine ja huonoine elintapoineen he useinkin antoivat suunnan siihen, minkälainen elämä oli ja tuli olemaan kirjaltajain keskuudessa niin kirjapainossa kuin sen ulkopuolellakin. Nuorempi henkilökunta ja oppilaat olivat pääasiassa Helsingistä tai lähiympäristöstä, joukossa vielä pari ruotsalaista ja saksalaista »taituria» sekä baltialainen, joka itsekään ei ollut oikein selvillä mistä maasta tosiaan oli kotoisin.

Oppilaiden opetus latomossa oli jätetty sellaisen ammattimiehen huoleksi, jonka kirjapainon johto katsoi tehtävään pystyväksi. Oppilas, n.s. »spoone», työskenteli opettajansa laskuun. Hän oppilaan puolesta peri kirjapainolta kaiken, minkä tämä ansaitsi, ja oli samalla velvollinen tallettamaan konttoriin sen summan, jonka kirjapainon johto oli sopinut oppilaan palkaksi ja joka oppilaalle maksettiin konttorista. Että oppilaan neuvonta ja opetus näissä olosuhteissa ei aina ollut parasta, on luonnollista. Itsekäs ammattimies saattoi käyttää oppilasta tulojensa lisääjänä, jolloin opetus jäi sivuasiaksi, kun toinen »ulosoppinut» katsoi taasen velvollisuudekseen tehdä oppilaasta kunnon ammattimies, jolloin hänen omakohtainen hyötynsä oppilaan työstä jäi tietenkin vähemmäksi. Ammattimiesten keskuudessa herätti myös tyytymättömyyttä se, että kaikille ei voitu myöntää oppilaita, joiden työn tuloksia he olisivat voineet käyttää hyväkseen. Vähitellen luovuttiin kokonaan tästä »systeemistä» ja oppilaat jätettiin vakinaisella palkalla työskentelevän ammattimiehen ohjattaviksi, jolloin ohjaajalla ei · ollut henkilökohtaista hyötyä oppilaiden työn tuloksista. Tämä viimeksimainittu tapa oli jo käytännössä monessa muussakin maassa ja se oli osoittautunut oppilaskasvatuksessa parhaita tuloksia tuottavaksi.

Tultuani oppilaaksi ei tehtäväni ainakaan aluksi eronnut sanottavasti asiapojan työstä, koska uutta asiapoikaa ei tähän tehtävään otettu. Kävin konttorin asioilla ja tarvittaessa myös lehteä jakamassa. Samoin ennen työn alkua täytin lamput öljyllä ja puhdistin niiden lasit, sytytin valkean uuniin ja lakaisin lattian. Tarkastin, että kastien reunat ja korjaustuolit olivat vapaat rottien yöllä jättämistä jäljistä ja että miesten kenkärisat, joita he käyttivät työssä, olivat paikallaan eivätkä rotat olleet niitä kuljettaneet muualle.

Perehdyttyäni talon tapoihin ja siinä sivussa ammatin salaisuuksiin sain vähitellen jättää kaikki sivutyöt ja omistautua yksinomaan latojan tehtäviin. Palkkani kohosi vuosittain kuten nykyään ja sainpa oppi-isältäni silloin tällöin tilipäivänä ylimääräisen 25- tai toisinaan jopa 50-pennisen. Yleensä kohdeltiin meitä poikia ammattimiesten taholta oikeudenmukaisesti, jos olimme heitä kohtaan nöyriä ja tottelevaisia, muussa tapauksessa ei ruumiillinen rangaistuskaan heidän taholtaan ollut harvinaista.

Viisi vuotta oppilaana oltuaan nuori mies julistettiin »ulosoppineeksi» eli »taituriksi» — jos julistettiin. Saattoi toisinaan olla, että oppiaikaa jatkettiin vielä parilla kuukaudella, jopa puolella vuodellakin sillä perusteella, että ei ollut vielä mukamas »valmis». Hieman arkaillen nuori ammattimies alkoi vanhempia työtovereita sinutella, se ei tähän saakka ollut tullut kysymykseenkään. Samoin saattoi hän tästälähin työskennellä tupakka suussa, mikä aikaisemmin olisi ollut suorastaan majesteettirikos.

Opista päästyään ja ensimmäisen »suuren tilin» saatuaan oli nuoren »kisällin» järjestettävä karonkka tovereilleen. Juhlat, jotka pidettiin joko ravintolassa tai, jos oli kesä, »omine eväineen» luonnon helmassa. Tilaisuudet, jotka olivat enemmän tai vähemmän remuavia — riippuen tarkoitukseen käytettyjen varojen runsaudesta — päättyivät nuoren ammattilaisen tervetulleeksitoivotukseen yhteiseen toveripiiriin. Juhlijan nuoremmat oppitoverit, jos heitä otettiin ensinkään mukaan tilaisuuteen, olivat pääasiassa syrjästäkatsojia, joilla ei ollut oikeutta liialliseen juhlintaan. Varmaan he tällöin aprikoivat mielessään, että tulee se vielä vuoro heillekin.

Opista päästyään nuori ammattilainen lähti useimmiten kiertämään kirjapainosta kirjapainoon. Tämä n.s. »luffilla»olo oli niin vakiintunutta, että sitä katsottiin silloin jopa välttämättömäksikin. Retket eivät rajoittuneet ainoastaan omaan maahan, vaan ne ylettyivät Skandinavian kautta aina Etelä-Eurooppaan asti. Usein näiltä matkoilta palattuaan oli henkilön vaikea asettautua vakinaisesti paikoillaan asujaksi — mutta iän mukana ja perheelliseksi jouduttua oli levottomankin veren pakko talttua. Haikein mielin moni vielä vanhoillakin päivillään muisteli luffiaikojaan, ja missä luffarit toisensa tapasivat, siirtyi juttu itsestään noihin nuoruuden kultaisiin aikoihin.

V. J.

Kirjoita kommentti

Your email is never published nor shared. Required fields are marked *

You may use these HTML tags and attributes <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

*
*