Ensikatsomalta Lauri Hendellin teos Kirja ja kirjapainotaito vuodelta 1912 näyttäisi tarjoavan ikkunan vanhaan suomalaiseen kirjapainokulttuuriin. Tulee kuitenkin muistaa, että Hendell (1878–1938) ei itse ollut kirjapainotyöläinen vaan käsittääkseni hyvin tunnettu akateemikko ja tietokirjojen toimittaja. Hänen tekstinsä kertovatkin siis vain välillisesti tuon ajan kirjapainotyöstä, joten kriittinen suhtautuminen on paikallaan. (Hendell käyttää mm. virheellisesti sanaa kirjasin kun pitäisi käyttää sanaa kirjake.) Paremman lähteen tuon ajan kirjapainoihin tarjoaa K. Malmströmin kirja vuodelta 1923. Mutta suomalaisten vanhojen lähteiden luotettavuudesta lisää joskus toiste.
Tässä kappale Latomisvälineet (s. 128–135). Alkuperäisessä tekstissä on sanoja korostettu harventamalla niitä. Tässä harvennus on korvattu kursivoinnilla.
Latomisvälineet
Niiden erilaisten osasien yhteensovittamista, jotka tarkoituksen mukaiseen järjestykseen asetettuina muodostavat esim. kirjansivun painamiseen tarvittavan ja värillä varustettuna jäljennöksen antavan kokonaisuuden, sanotaan latomiseksi. Latomisen avulla valmistetun ladelman tärkeimpinä osasina ovat tietenkin kirjasimet, mutta näiden ohella tarvitaan ladelman kokoonpanoon lukuisa määrä monenlaisia aputarpeita. Näiden aputarpeiden tehtävät ovat myöskin monenlaiset. Kaikkia niitä osasia, jotka pysyväisesti kuuluvat varsinaiseen ladelmaan, mutta eivät ole tarkoitetut painaessa jäljennöksellä osoittamaan olemassaoloansa, sanotaan yhteisnimellä sokeistoksi1. Sokeistokappaleiden tehtävänä on varsinaisten painokappaleiden, kirjasinten, viivain, koristeiden, kuvalaattojen j.n.e. väliin jäävien ja jätettävien aukkojen täyttäminen, jonka vuoksi niitä myös on sanottu täytevälineiksi. Tavallinen kirjasin, jonka päässä on kirjaimen, lukumerkin j.n.e. kuva, täyttää vain suorakaiteen muotoisen alan. Kaikki muut, jäljennöksessä tyhjinä esiintyvät pienet ja suuret alat ovat ladelmassa ja siitä lopullisesti valmistetussa, esim. painosivujen mukaan jaetussa yhdistelmässä, kehilössä, täytetyt sokeistolla.
Kirjasimet ovat, kuten kirjoja toisiinsa verrattaessa jo ensi silmäyksellä näemme, erikokoisia. Kirjasimen suuruutta sanotaan asteeksi ja saman kirjasinryhmän eri asteet muodostavat sarjan eli garnityyrin. Eri kirjaimia edustavia kirjasimia on latomon kirjasinvarastossa eri suuret määrät aina sen mukaan kuinka usein uudistuvia eri kirjaimet toisiinsa verraten ovat kulloinkin kyseessä olevassa kielessä. Kirjasinryhmä voi olla kokoonpantu yksistään suuraakkosista eli versaaleista (isoista alkukirjaimista) tai näistä sekä pienaakkosista, s.o. pienistä kirjaimista. Myöskin käytetään eritoten tieteellisissä teoksissa n.s. kapiteelikirjaimia, kirjaimia, jotka ovat suuraakkosten muotoisia mutta joiden kirjainkuvan korkeus on pienaakkosten suuruinen. Kapiteeleilla, jotka esiintyvät vain antiikvassa, ladotaan varsinkin nimiä, jotta nämä selvästi ja samalla arvokkaasti eroittautuisivat ympäristöstään, kun taas asiallisia y.m. seikkoja koskevat kohdat tähdennetään toisin keinoin, käyttämällä vinosti kohoavia kirjaimia, kursiivia (siitä kursiveerata), tai latomalla tähdennettävien sanojen kirjasimet muuta latousta harvempaan, jolloin tähdentäminen saa nimityksen harvennus. Esimerkkinä yllämainitun kapiteelin käytöstä olkoon lause: »Myöskin mainittakoon J.V. Snellman, ajattelija ja valtiomies»…
Sokeistokappaleilla on muotonsa ja tehtäviensä mukaan eri nimiä. Niitä ovat sulukkeet, välikkeet ja loitot. Sulukkeet ovat pieniä lyijykappaleita, joita käytetään eroittamaan ladelman sanoja toisistaan, täyttämään vajanaisiksi jääviä rivejä j.n.e. Kullakin kirjasinasteella täytyy olla omat erikoiset sulukkeensa, jotka keililtään (ks. tuonnempaa) ovat kirjasinten suuruisia. Vajanaisten rivien suurten aukkojen täytteeksi käytetään sulukkeiden kerrannaisia: neliöitä eli kvadraatteja ja tasavia, pienet aukot täytetään puolitasavilla (sekä kolmasosilla ja neljäsosilla) ja vieläkin hienommilla n.s. ohukkeilla eli spatsioilla. Ohukkeiden avulla suoritetaan myös edellämainittu harvennus, asettamalla sanan kirjasinten väliin tällaisia ohukelevyjä, joista hienoimpia sanotaan hieno-ohukkeiksi. Rivien keskinäisen etäisyyden määräämiseksi käytetään välikkeitä, milloin rivien väli tahdotaan harvemmaksi kuin miksi se muodostuu seuraavan rivin kirjasinten riviytyessä välittömästi edellistä vastaan. Välikkeet ovat rivinpituisia ohkaisia lyijy- tai messinkilevyjä. Loitot ovat lyijystä tai raudasta valmistettuja, usein onttoja kuutioita, joita käytetään suurimpien aukkojen täyttämiseen, esim. silloin, kun vajanainen sivu on täytettävä kokonaisen sivun mittaiseksi.
Niinkuin näemme on siis latojan lukemattomista eri kappaleista kokoonpantava ladelma, jonka jäljennökseltä lukija vaatii sopusointua ja yhdenmukaisuutta. Joskin käsinlatojan työhön vaaditaan kokemuksen avulla harjoitettua silmää ja kätevyyttä, niin toiselta puolen taas latomiseen käytettävät sadat ja tuhannet eri osaset omilla sopusuhtaisilla muodoillaan helpoittavat niiden yhdistämistä sopusointuiseksi kokonaisuudeksi. Voimmepa sanoa, että käytettävät ainekset ovat tekotavaltaan ja mitoiltaan sellaisia, että niiden yhdistelyssä päästään mitä tarkimpaan tasamittaisuuteen, ja tämä johtuu siitä, että kaikki eri tekijät ovat yhtenäisen typometrisen järjestelmän mukaan laaditut.
Typometrinen yksikkö on nimeltään typograafinen piste, jonka kerrannaisia kaikki kirjasimet, neliöt, loitot, koristekappaleet j.n.e. ovat. Yhteisen mittayksikön ensimmäinen ehdottaja on ranskalainen Pierre Simon Fournier, joka 25 vuoden kokeilujen jälkeen 1764 esitti uuden järjestelmänsä. Aikojen kuluessa tämä mitta kävi yhä epävarmemmaksi, semminkin kirjasinten valajat olivat huolimattomia. Fournier’n järjestelmän uudisti Ambroise François Didot. Metrijärjestelmään sovitettuna on 2660 typograafista pistettä = 1 metri.
Yksikön merkitys käy selville kirjasimen yksityiskohtaisesta tarkastelusta. Vieressä oleva kuva esittää kirjasinta. Siinä näemme kuutiomaisen kirjasimen rungon, jonka päässä on kirjasimen kuva, suuri H kirjain. ad on kirjasimen jalka. Kirjasimen kupeessa oleva kouru f, joita voi olla toisissa kirjasimissa useampiakin, on nimeltään tunnuke, eli signatuuri,jonka tehtävänä on osaksi olla latojalle sormeentuntuvana merkkinä, minkä nojalla kirjasin ladottaessa tiedetään panna oikeaan asentoonsa, osaksi osoittaa, mihin samanlaisten kirjainten ryhmään yksityinen kirjasin kuuluu. Muutamissa kirjasinlajeissa ovatkin eräät kirjaimet niin toistensa kaltaisia, että silmällä on niitä vaikea toisistaan eroittaa, sellaisia voivat olla esim. M ja W, q ja b, p ja d ja lisäksi x voi olla samanlainen sekä toisin että toisin päin. Jos tällaiset kirjaimet asetetaan ylösalasin, eivät ne joudu tarkalleen samaan viivaan, eli kuten latomokielellä sanotaan, kirjasintasoon toisten kirjasinten kirjainkuvien kanssa. Vielä mainittakoon kirjasinkorkeus (ea), joka lasketaan jalasta kirjaimenkuvan yläpintaan. On tärkeätä, että kirjasinten ja kaikkien jäljentävien osien korkeus yleensä on sama, koska tasaisen painon ja jäljennöksen aikaansaanti siten käy helpoimmaksi. Saksalainen normaalikorkeus on 62,7 typograafista pistettä. Mutta kaikkein tärkein on se mitta, jota kuvassamme esittävät kirjaimet ab. Tätä väliä sanotaan keiliksi (saks. Kegel). Kaikkien samaan kirjasinlajiin eli asteeseen kuuluvien kirjasinten keilin tulee aivan tarkalleen olla yhtä suuri, kun taas leveys (bc) tietenkin vaihtelee kirjaintenkuvan laajuuden mukaan, kuten on aivan ilmeistä esim. i ja m kirjaimia edustaviin kirjasimiin nähden. Seuraava luettelo esittää muutamia tavallisimpia kirjasinlajeja s.o. eri kirjasinasteita ja samalla osoittaa typometrisen järjestelmän yksikön edustusta näissä.
Kirjasinasteiden nimitysten alkuperä ei ole kaikkiin nähden määrättävissä. Vanhimpia nimiä ovat korpus ja cicero. Edellinen on saatu niiden kirjasinten koosta, joilla ensimmäinen painos roomalaista lakikirjaa »Corpus juris»ta julkaistiin, ja toinen taas Ciceron kirjeiden ensimmäisen painoksen kirjasinten koon mukaan. Kaanon ja missaali ovat kotoisin katolisen kirkon liturgisista kirjoista. Bourgeois (saksal. Borgis) merkitsee alkuaan »arkipäiväistä», »porvarillista», kirjasinlajia. Kun siirryttiin petiittiä2 pienempään keiliin, annettiin kirjasinlajille tuo vaativa nimitys »nonpareille»3 ja vielä pienemmät asteet koristettiin nimillä helmi ja timantti.
Tämä kirja on ladottu korpus- s.o. 10 typograafisen pisteen kirjasimilla ja rivien välit ovat erotetut ¼ petitin (= 2 typograafista pistettä) välikkeillä. Sivujen alla olevat muistutukset ovat petitiä, s.o. 8 typograafisen pisteen kirjasinsuuruutta. Kirjaan käytetyn kirjasinlajin nimi on Römische Antiqua (Roomalainen antiikva) ja se on valettu Genzsch & Heysen kirjasinvalimossa Hampurissa.