Aina silloin tällöin joku haluaa tietää vastauksen kysymykseen ”kuinka korkeita Suomessa käytetyt kirjakkeet olivat?” Koska en itsekään jaksa muistaa tarkkoja lukuja ulkoa, ajattelin kerrankin laittaa asian kunnolla muistiin.
Niille jotka eivät ymmärrä miksi kukaan haluaisi tietää moista kerrottakoon, että painopinnan tason eli kirjakkeiden korkeus vaihteli ympäri maailmaa. Oikean korkeuden tietäminen oli tärkeää kun lähdettiin tilaamaan ulkomailta uusia kirjakkeita, kuvituslaattoja tms. (Ja tämä on yhä tärkeä ja usein keskusteltu aihe nykyisille kohopainon harrastajille.) Ja koska suomalainen kirjapainokulttuuri oli hyvin pitkälti lainattu muualta, on mielenkiintoista tietää minkä maan käytäntöjä tässä kohtaa noudatettiin.
Tässä kokoelma kirjakkeen korkeutta käsitteleviä tekstinpätkiä eri kirjoista. Suomessa käytettiin siis keskieurooppalaista tai tarkemmin sanottuna ranskalais-saksalaista normaalikorkeutta, joka oli 23,566 millimetriä.
5. Kirjakkeiden korkeus
Kirjakkeiden korkeus oli kirjapainotaidon ensi vuosisadoilla jokseenkin mielivaltainen, vaikkakin se jossain määrin tehtiin käytännöllisten tarkoitusten mukaiseksi. Luultavasti se ei kuitenkaan ollut suurempi kuin nykyään käytännössä olevat suurimmat kirjakekorkeudet. Yhtenäisen kirjakekorkeuden tarpeellisuutta ei ennen aikaan liene ajateltu ainakaan sen enempää kuin mikäli se omassa painossa tuli kysymykseen. Mutta eipä edes tässäkään suhteessa liene oltu erittäin tarkkoja, sillä siihen aikaa tavallinen pehmeä painos kostutetulle paperille ei tuottanut suurempia vaikeuksia, vaikka kirjakkeet eivät olisikaan olleet tarkalleen saman korkuisia. Määrättiinpä kirjakkeiden korkeus uutta kirjapainoa perustettaissa erilaiseksi vain senkin tähden, etteivät toiset kirjapainot voisi niitä käyttää, kuten näkyy eräästä Christian Friedrich Gessner’in v. 1740 ilmestyneestä kirjapainotaidon oppikirjasta, jossa huomautetaan, että jokaisen kirjapainon tulisi mieluimmin »keksiä» oma kirjakekorkeutensa.
Kuitenkin tehtiin jo v. 1723 ensimmäinen koe yhtenäisen kirjakekorkeuden aikaansaamiseksi; silloin näet määräsi eräs ranskalainen kirjanpainaja- ja kirjakauppias-seura, että kirjakkeen korkeus oli oleva pariisilaisen jalan 10½ linjaa. Tämän korkeuden otti käytäntöön Fournier ja sitten myöskin Didot. Se sisältää 63 kirjapainollista pistettä.
Saksassa ehdotti Benjamin Krebs v. 1827, jo ennen mainitun englantilaisen Fergusson’in kehotusta noudattaen, että saksalaisen järjestelmän 11 nonparellia hyväksyttäisiin normaalikorkeudeksi. Ehdotus ei kuitenkaan saavuttanut tarpeellista kannatusta. N. s. leipzigiläinen kirjakekorkeus lienee peräisin 18. vuosisadan alusta; se sisältää ranskalaisen järjestelmän 66 pistettä ja on vieläkin osaksi käytössä Keski- ja Pohjois-Saksassa, pohjoismaissa ja Hollannnissa.
Vuonna 1873 päättivät saksalaiset kirjakevalimot valmistaa uusiin kirjapainoihin tilatut kirjakkeet ainoastaan ranskalaisen järjestelmän korkuisiksi. Mutta kun vuosien kuluessa taaskin oli syntynyt epävarmuutta oikeasta mitasta, määräsivät saksalaiset kirjakevalimonomistajat v. 1898, että ranskalaisen kirjakekorkeuden tuli olla tarkalleen 62⅔ pistettä; sen jälkeen on tätä korkeutta pidetty ranskalais-saksalaisena normaalikirjakekorkeutena ja noudatetaan sitä uusien kirjapainojen tilauksissa täsmälleen. Metrisissä mitoissa on tämä korkeus v. 1904 toimitetun tarkan mittauksen mukaan 23,566 mm.
Englannissa ja Pohjois-Amerikassa on vanhoista ajoista asti ollut käytännössä kirjakekorkeus, joka on 62 ranskalaista pistettä; englantilaisen jalkamitan mukaan se sisältää 0,918 eli 29⁄32 tuumaa ja kirjake on syrjälleen asetetun shillinginrahan korkuinen. Muutamat vanhemmat kirjapainot, esim. Clarendon Press (Yliopiston kirjapaino) Oxfordissa, käyttävät kuitenkin omaa erityistä kirjakekorkeutta.
— Malmström, K. (1923) Kirjapainon oppikirja : Latomisosa. s. 28–31
ote luvusta: Ladoksen ainekset
Kirjake ja sen osien nimitykset: a) kirjakkeen korkeus, b) keili, c) leveys, d) jalka, e) valukesyvennys, f) tunnuke, g) kirjaimen perusviiva, h) hiusviiva, i) kirjasin (kohouma olaketasosta), j) olake
Kirjakkeen korkeus. Kaikki paperille näkyvää jälkeä jättävät ladoksen ainekset: kirjakkeet, viivakkeet, erityismerkit, kortisteet ym. ovat tarkasti samankorkuisia. Suomessa yleisesti käytössä olevan Didot-Berthold -järjestelmän vakiokorkeus on 62,67 p eli 23,56 mm, ja sama mitta on yleisimmin käytössä Euroopassa muuallakin. Amerikkalainen sekä vanha englantilainen korkeus ovat pari, kolme millimetrin kymmenesosaa matalammat kuin Didot-korkeus.
Valmistajilta tilattavien kirjakkeitten korkeusmittoihin voidaan yleensä luottaa. On kuitenkin varminta suorittaa tarkistus ennen kuin pannaan uusi lajitelma kastiin. Varsinaisten mittauslaitteiden puuttuessa tällainen tarkistus voidaan yksinkertaisesti ja varsin luotettavasti suorittaa latomahaassa. Asettamalla vaikkapa aikaisemmin hankituilla ja tarkistetuilla, vielä kulumattomilla kirjakkeilla moitteettomaan latomahakaan mitta, joka vastaa esim. 6—8 kirjakkeen korkeutta, ja panemalla haan pohjalle nurin peräkkäin tähän mittaan sopivat 6—8 vasta hankitun sarjan kirjaketta, siten että joka toisessa välissä on kirjakepohjat, joka toisessa kirjasimet vastakkain, saadaan korkeusmitan tarkkuus todetuksi. Parin tällaisen 6—8 kirjakkeen sarjan mittaus riittää osoittamaan, onko uuden lajitelman korkeus sellainen kuin pitää. Myös keilimitan tarkkuus voidaan todeta samalla tavalla (kuva 9).
Kuva 9. Kirjakkeiden keilin sekä korkeuden tarkistus latomahaassa.
Useammin joudutaan toteamaan korkeusmittojen eroja sekä niistä aiheutuvia haittoja käytettäessä latomakoneissa valmistettuja tekstiladoksia. Näiden tarkkailu ja sen perusteella suoritettavat tarkennukset eivät ole varsinaisesti käsinlatojan tehtäviä, mutta tällaisten ladosten käyttäjänä juuri hän joutuu toteamaan mitoissa epämääräisyyksiä ja tiedottamaan esimiehilleen havainnoistaan.
— Pajatti, A. (1967) Latomisen taito. s. 24–26
ote luvusta: Latomisvälineet
[…] Jos tällaiset kirjaimet asetetaan ylösalasin, eivät ne joudu täsmälleen samaan viivaan eli, kuten latomokielellä sanotaan, kirjasintasoon toisten kirjasinten kirjainkuvien kanssa. Vielä mainittakoon kirjasinkorkeus (ea), joka lasketaan jalasta kirjaimenkuvan yläpintaan. On tärkeätä, että kirjasinten ja kaikkien jäljentävien osien korkeus yleensä on sama, koska tasaisen painon ja jäljennöksen aikaansaanti siten käy helpoimmaksi. Saksalainen normaalikorkeus on 62,7 typograafista pistettä.
— Hendell, L. (1912) Kirja- ja kirjapainotaito. s. 132–133